Mahtava päivä, mahtava kisa, mahtavat järjestelyt, tsemppareista puhumattakaan! Näin kisan jälkeisenä päivänä polvea hieman jomottaa, jalat todellakin ovat rakoilla ja muita hiertymiä en ole edes laskenut. Olen kuitenkin kokemusta rikkaampi ja todella ylpeä itsestäni. Kannatti lähteä ylittämään itsensä. Se oli todellakin sen arvoista.

Joroinen 2025 – puolimatka

Henna 41v, omaksi ilokseen harrastelija Lempäälästä 

Minkä lie keski-iän kriisin muodostaman aivopierun johdosta huomasin ilmoittautuneeni kisaamaan Joroisille, tuonne triathlonharrastajien mekkaan.  Siitä ainosta tätä ennen tehdystä puolimatkasta oli aikaa kuusi vuotta ja lajinomaisia treenejä takana huomattavasti vähemmän kun tuolloin. Tässä välissä kisa per kesä, lyhyitä matkoja. Kaikkea muuta, etenkin peruskuntoa kohottavaa liikuntaa on tullut tehtyä kuitenkin niin paljon ja kevään & kesän pyöräilykilometrit varmasti olivat ajaneet asiansa. Ainoat vauhtitreenit olivatkin olleet pyöräilyt töistä kotiin kelloa vastaan. Päätin lähteä Savoon saakka katsomaan mihin muijasta on.

Kisajännitys hiipi kroppaan jo torstaina eikä säätietojen lupaamat helteet sitä ainakaan helpottaneet. Perjantaina kisapaikalle fiilistelemään tunnelmaa ja sitähän siellä piisasi. Mahtavaa! Tästä tulee hyvä viikonloppu. Yövyimme retkeilyautossa läheisellä leirintäalueella. Melko autenttinen elämys. Eipä ole tällaisilla paikoilla tullut vierailtua sitten lapsuuden.

Kisa-aamuna viimeistään totesin, helteestä johtuen, hautaavani kaikki höpöhöpö-tulostavoitteet ja keskittymään matkaan hetki kerrallaan. Tämä oli hyvä päätös ja jopa onnistuin siinä. En miettinyt vielä seuraavia käännöksiä, vaihtoja tai edessä olevia uuvuttavia kilometrejä. Etenin ja elin hetkessä.

Heti veteen siirryttyäni oikea jalka jäi johonkin kiinni. Ehkä vedessä olleeseen mattoon, en tiedä. Polvi pääsi taittumaan ja tuntui melko ikävältä. Päätin kuitenkin lähteä uimaan ja tunnustella jalkaa siinä matkalla. Annoin jalan levätä ja lipua vain mukana. Tuntuma muuttui melko pian paremmaksi ja päätin olla murehtimatta. Rauhallista uintia, omaan tahtiin. Tilaa oli hyvin, viimeistä sataa metriä lukuunottamatta. Uinti oli ihanaa, nautin siitä ihan valtavasti. Ennen rantautumista fiilistelin polven tilannetta ja totesin sen olevan käyttökunnossa. Uinti 38:33, ilman mitään repimistä. Hyvä minä, totesin vaihdossa.

Pyörälle päästyäni huomasin että kello ei näytä matkaa, nopeutta eikä kestoa. Kiva homma. Pysäytin kellon ja laitoin pelkän pyöräilyn päälle. Nyt näkyi sentään syke ja kesto. Näillä oli mentävä. Keskityin olemaan kartalla ajetuista kierroksista, merkkaamaan mieleeni pahimmat montut sekä tankkaamaan. Kolme pulloa urheilujuomaa ja yksi iso pullo suolavettä. Muutaman geelin otin myös. Fiilis oli hyvä. Kääntöpisteeltä saadut seuralaisten tsemppihuudot nostattivat tunnelmaa ja kevensivät jalkoja. Päästelin menemään mielestäni ihan hyvää vauhtia, mutta jälleen ilman turhaa puskemista. Nopeudesta ei ollut mitään käsitystä. Osa kanssakisailijoista kiisi hurjaa vauhtia ohi. Ihastelin heidän upeita pyöriään. Itsekin pääsin välillä ohittelemaan. Muutama näytti kärsineen rengasrikosta. Sitä pelkäsin itsekin. Vaihtovehkeitä ei ollut mukana koska en osaa sitä sisuria itse vaihtaa. Ehkä vähän nolottaa tätä myöntää. Siinä rukoillessani universumilta ehjiä kumeja koko matkan ajaksi lupasin tämän taidon varmasti opetella. Ihan sama koska ja missä se rengasrikko sattuu, kunhan ei nyt. Ehjänä vaihtoon, polvikaan ei vaivannut, pyörä 3:03:21. Kiitos Bianchi kyydistä!

Vaihto kaikessa rauhassa ja kohti pahinta. Neljä kierrosta, reilu 5km per kierros, juosten (lue hitaasti hölkäten). Kellosta juoksumoodi päälle ja nyt näkyi jopa myös matka ja vauhti. Jes! Neljään laskeminen tai kilometrikylttien seuraaminen helteen ja kisarasituksen pehmittämällä päällä ei olisi ollut kovin helppoa. Heti kierroksen alkuun ylämäki. Ai miten ihanaa! Hölköttelin ylös ja jalat olivat aivan tukossa. Juoksuosuuden tuska iski vasten kasvoja, tai siis jalkoja, heti kärkeen. Oli aika toteuttaa sitä kuuluisaa armollisuutta ja ottaa muutama kävelyaskel. Tässä kohtaa annoin itselleni luvan kävellä välillä, jos olo sitä vaati. Maaliin pääsy oli ensisijainen tavoite, mutta halusin sinne tolkuissani, muistoja kerätäkseni. Suolaa naaman ja hymyt reitinvarrella kannustaneelle mummolle. Hän oli siellä kolmen kierroksen ajan tsemppaamassa kuninkaallisesti vilkuttaen. Lisää kannustavia mummoja löytyi vielä ennen huoltopistettä. Mahtava meininki, jota entisestään nostatti jo pyöräosuudelta tutut kannustavat äänet. Myös kilpareitillä vastaantulleita seuratuttuja tsempattiin ja kannustettiin. Tämä kaikki tuli niin tarpeeseen. Olette ihan super!

Huoltopisteen jälkeinen osuus ennen kisa-alueelle laskeutumista oli alamäkivoittoista, joutuisaa reittiä. Teki jaloille ihmeitä, tuntui jopa ihan hyvältä,  jos ei jalkapöydän omituista kipua oteta huomioon. Tämä tunne jalassa meni onneksi aina ohi uudelle kierrokselle,  ylämäkeen lähdettäessä. Urheilujuomaa ja vettä naamaan ja menoksi. Jep, aina en muistanut kumpaa pitä laittaa suuhun ja kumpaa päähän. Molemmin päin onneksi näytti ajavan asiansa. Mukaan annetun sienen kastelin aina huoltopisteellä ja laitoin niskaa viilentämään. Tuota viilennyksen tuomaa autuutta kesti ehkä enintään sata metriä. Suihkun kautta en halunnut juosta koska jalat olivat jo valmiiksi sökönä. Tiesin muutenkin odotella suuria vesirakkuloita ja tuskaisia seuraavia päiviä ilman, että olisin ehdon tahdon vielä kastellut kenkiä lisää.

Neljä kierrosta. Yksi kierros kerrallaan. Alkupuolisko hitaammin, jälkimmäinen selvästi reippaammin. Tsemppasin itseäni, tankkasin, söin suolaa ja ihailin ohimenevien kepeää askellusta. Kuumuus varmasti koetteli ihan jokaista, joten sitä suuremmin hattu päästä näille nopsajaloille. Itsekin ohitin jopa useamman kanssakilpailijan.  Olen tästä ihan super ylpeä,  koska kuusi vuotta sitten vastaavalla matkalla ohitin kaikkinensa kolme juoksijaa ja näistäkin kahdella oli kramppi. Hyvä minä!

Viimeinen kierros ja loppupuolisko, alamäkivoittoista baanaa kohti maalia. Huomasin olleeni tosi keskittynyt kisaan koko matkan, ilman ennenaikaista haaveilua maaliintulosta. Nyt se olisi kuitenkin siinä edessä, ihan pienen matkan päässä ja saavutettavissa. Maali. Otin pienen loppukirin, kaaren alta maaliin. Kello seis. Se oli siinä. Kokonaisaika 6:05:53, myöhemmin tulospalvelusta tarkistettuna. Nyt sai pysähtyä ja fiilistellä. Teinkin sen sitten ihan tosissani ja itkin oikein kunnolla. Maalissa vastassa ollut puoliso taisi hieman ihmetellä, että mitä nyt. Se oli kuitenkin vain tunteenpurkaus, latauksen purkaantuminen, väsymys ja varmaan ne paljon puhutut keski-iän hormonit. Minä tein sen. Selvisin tästä koitoksesta. Ihan tavallinen reilu nelikymppinen nainen. Jäikö tuo kuuden tunnin rajan rikkomatta jääminen harmittamaan? Ei jäänyt, ei harmita. Hampaankoloon se taisi kyllä jäädä. Se oli kuitenkin niin lähellä. Ehkä, jos pyöräreitti olisi ollut 90, eikä 93, kuten infossa sen sanottiin olevan. Tarkkaa kilometrimäärää en tiedä, koska kello ei toiminut. Ehkä, jos aurinko olisi paistanut hieman maltillisemmin. Ehkä, jos olisin voinut seurata kellosta kokonaiskestoa. Aika oli kuitenkin pari minuuttia kuuden vuoden takaista parempi ja olo maalissa euforinen.

Mahdollisesti joskus taas uudelleen, mutta mitään en lupaa.

Mahtava päivä, mahtava kisa, mahtavat järjestelyt, tsemppareista puhumattakaan! Näin kisan jälkeisenä päivänä polvea hieman jomottaa, jalat todellakin ovat rakoilla ja muita hiertymiä en ole edes laskenut. Olen kuitenkin kokemusta rikkaampi ja todella ylpeä itsestäni. Kannatti lähteä ylittämään itsensä. Se oli todellakin sen arvoista.