Pieni tarina siitä miten sinne päädyttiin ja miten lopulta kävi…

Olen kirjoitushetkellä 53-vuotias miesoletettu Lempäälästä, joka ei ehkä sovi ihmisten mielikuvissa olevaan triathlonistimuottiin. Tämä on ns. kolmas tuleminen lajin pariin ja tämä matka alkoi syyskuun alussa 2025 seuran ensimmäisistä uintitreeneistä. Aikaisemmat ”triathlon” urani ovat sijoittuneet vuosille 1996-2004 jolloin aloitin heti huipulta voittamalla silloisen kotikuntani mestaruuden (sen jälkeen menestys on hieman sanoisinko kiertänyt 😊) tuo ajanjakso päättyi 2004 elokuun alussa suoritettuun täysmatkaan Nokialla.

Toinen tuleminen ajoittuu ajanjaksolle 2009-2013 tuo jakso päättyi käytännössä Joroisten puolimatkalla palokunnan vessaan…  mahtui tuohon ajanjaksoon onnistuneitakin suorituksiakin myös onnistuminen Joroisilla.

Tämä kolmas tulemisen ajanjakso alkoi käytännössä tältä samalta sohvalta syksyllä 2023 jonkun presidenttivaalitentin aikana kun puolihuolimattomasti totesin ääneen Stubbia toimittajan tentatessa.. ”…tuonkin kanssa oon joskus kisannut…” johon tyttäreni tokaisi ” En usko… en oo nähny sun tekevän koskaan mitään”.. siinä meillä sitten kehkeytyi oma pieni muotoinen ”vaaliväittely” jonka jälkimainingeissa ajattelin ”… Jospa sitä vielä kerran.. ja pe***le näytetään mistä se kana pissii..” ja vuoden 2024 syyskuun alussa köpöttelin Tallinnan maratonin läpi. Siitä seurasi hieman pidempi superkompensaation odottelu vuoden 2025 loppukesään jolloin rohkenin ottaa yhteyttä Tampereen Triathlonklubiin.. ja tästä alkaa varsinainen tarinamme…

Sähköposteissa Tiina M. ja Mikko A. olivat sitä mieltä, että Tottakai kannattaa lähteä mukaan ja Mikko lisäsi vielä … ja ei muuta kuin ensikesänä kohti Joroista tai Turkua, joten ilmoittauduin valmennusryhmiin ja syyskuun alussa ensimmäisiin uintireeneihin. Ensimmäisellä kerralla jaettiin punaisia uintirannekkeita, Kalevan uintikeskuksen kahviossa katselin, että ompa treenattua kaveria liikkeellä, mutta menin kuitenkin jonon perälle, miettien, ”onkohan vastaan otto samanlainen kuin joissain urheiluliikkeissä, kun olen ollut hakemassa, vaikka geeliä tai varusteita martatonille, pitkiin hiihtoihin tai soutuihin, osa myyjistä on katsonut varpaista päähän arvioivasti todeten… vai että maratoonille menossa…jne.”. Huoleni oli kuitenkin turha ja iloisesti toivoteltiin mukaan seuran toimintaan ja treeneihin, joten ei muuta kuin altaalle ja käsien heilutteluun. 

Syksyllä oli mahdollisuus osallistua myös juoksutestiin, jossa määriteltiin sykealueet, mutta kun olin tuon tehnyt jo työpaikkani juoksukerhon kanssa, niin en ottanut osaa tähän. Testi kertoi sen, että viimeisen 15 vuoden aikana kaikki muu maailmassa oli noussut paitsi kunto, jonka nuoli pojotti jyrkässä kulmassa alaspäin. 

Syksy meni yhteisreenien puolesta omalla kohdalla lähinnä uinnin parissa, koska eräs toinen harrastus vie viikonloppuisin aikaa, muutamiin yhteisiin juoksu (minulle hölkkä) treeneihin ja loppusyksyn spinningeihin pystyin osallistumaan. Muuten koetin noudatella laadittuja harjoitusohjelmia, pienin viilauksin oman elämäntilanteen ja ajan mukaan. Uintitreenien jälkeen saunan lauteilla kuuntelin puheita vateista, FTP:stä, pyöristä yms. lajiin liittyvästä. Kaikkeen kyllä sai vastauksia, kun vain kysyi. Silloin alkoi myös alustavat kyselyt tulevan kesän kisoista, joten heti kun ilmoittautuminen Turun puolikkaalle aukesi laitoin itseni mukaan. Sitten vasta muutaman päivän päästä miettimään mitä tuli tehtyä.

Syksyn aikana ohjelmassa oli uinnin CSS-testi, josta määriteltiin 100 m uintivauhti, minulle tuli 1min 52s sekä 5km juoksutesti, suoritin sen omatoimisesti tuossa lähellä olevan Hakkarin ulkoilureitistöllä. Lopputulemana ei ollut jälkipolville paljon kerrottavaa… sama testi olisi edessä kuulemma keväällä. Samaan kategoriaan meni myös ennen joulua suoritettu pyörän FTP testi. Syysiltojen pimetessä oli aloitettava myös omatoiminen sisäpyöräily, joten kaivoin naftaliinista 2000-luvun alussa hommaamani magneettivastuksen, jossa ei älystä ollut tietoakaan, pyörä kiinni ja polkemaan.

Joulun ja uudenvuoden välissä oli myös mahdollisuus osallistua perinteiseen uinnin Kinkku-kymppiin, toki matkoja oli lyhempiäkin. Itse polskin Suklaati-seiskan, niska hieman kipeytyen. Muutenkin talvi meni lähinnä hiihdellen (sen mitä säiden puolesta pystyi) ja nyt paremmin yhteistreeneihin osallistuen (uinti ja spinning) koetin myös antaa oman panokseni 24h hiihtoviestiin tammikuun lopussa.

Maaliskuun ja huhtikuun vaihteessa oli taasen samat testit kuin syksyllä  5 km juoksu, samalla radalla kellotin lähes 5 min paremman ajan kuin syksyllä (tosin aika ei vieläkään kovin mairitteleva ollut) sekä CSS-testissä 1min 44s, jotain oli siis tapahtunut 😊.

Toukokuussa tuli ohjelmaan pyörä ja juoksu yhdistelmä harjoitukset, omalla kohdalla pyöräily meni jotenkin, hölkkä ei niinkään. Touko-kesäkuun taitteessa siirryttiin myös avoveteen uimaan, siinä nyt ei ollut ongelmia muuta kuin vuosien saatossa hieman kutistuneen märkäpuvun päälle laitossa, onneksi seurakavereita sai apua pukemiseen. Kesän aikana pystyin osallistumaan pääsääntöisesti ohjattuihin uintitreenihin, ja muutamiin tiistain juoksu ja lauantain pyörä+juoksu treeneihin.

Kesän aikana ohjelmassa ei siis ollut muita triathlon kisoja kuin tuo Challenge Turku, jossa tavoitteena maaliin pääsy. Olin myös ilmoittautunut pitkään Pirkan pyöräilyyn, mutta vellihousu kun olen ja luvattiin tosi huonoa keliä, niin viimemetreillä vaihdoin sen Klassikkoon. Se meni odotettua paremmin ja kelikään ei ollut niin paha kuin pelkäsin, parannusta vuotta aikaisempaan noin 40 min. Päässä alkoi muodostua ajatus, taitaa pyörä kulkea kaikesta huolimatta.

Seuraavana vuorossa oli Saimaa Cycle Tour heinäkuun alkupuolella, kaksi viikkoa ennen Turkua. Siinä reilu 200 km meni ihan ok, ilman suurempia ongelmia mutta viimeiset noin 80km meni lähinnä retkeilyn merkeissä. Maaliin tultiin ja aloitettiin superkompensaation odottelu Turkua varten. Viimeisissä hölkkätreeneissä orastavasti tuntuikin siltä, että josko se tulisikin…mutta muutaman päivän päästä olevissa viimeitely uinneissa taasen ei.

Nyt sitten Turun tapahtumiin. Perjantaina trendikkäästi juttelin tekoälyn kanssa mahdollisesta suunnitelmasta ja se laati syöttämäni datan mukaan taktiikan. Lauantaina siirryimme tuonne Suomen vanhimman kaupungin kisapaikalle. Noudin numeron ja muut kisajärjestäjän tilpehöörit. Majoittautumaan ja ilta kuudelta viemään pyörää ja muita varusteita vaihtoalueelle. Ensimmäinen jännitys oli pyörätarkastuksessa, koska oli kuulunut huhuja tiukasta jarrukontrollista. Omalta kohdalta huoli oli turha, koska tarkastaja totesi vaan, että näyttää jarrut olevan, säälikö sitten museoaikaista kalustoani, mene ja tiedä. Kypärän remmin kanssa oltiinkin sitten tarkempia. Pyörä telineeseen ja varustepussukoiden vientiin. Niidenkin paikat löytyivät helposti. Paikalla oli myös muita seuralaisia, joiden kanssa kävimme katsastamassa uinnin lähdön ja vedestä nousupaikan. Nousupaikka nosti uuden jännityksen pintaan, pääseekö tuosta ylös? Ramppi näytti niin jyrkältä. Viimeisen ehtoollisen jälkeen takaisin majapaikkaan fiilistelemään (jännittämään). Päässä risteili kaikenlaisia ajatuksia… kuinka kylmää vesi on? Millä varustuksella matkaan, kokopuku vai kaksi osainen? Miten rampista pääsee ylös? Siinä on kuulemma vetäjiä, mutta jos vetäjä putoaa kanssani takaisin jokeen?

Yö meni jotenkin ja sain nukuttuakin… Kai. Aamulla päätin lähteä kaksi osasisella puvulla, ajatuksella jos vaikka tarvitsee käväistä vessassa ja kokopuku on vähän nahee yläpäästä. Sitten kisapaikalle ”valmiina” ns. urheilijan juhlapäivään. Keli vaikutti hieman kosteahkolta ja tuuliselta. Viimeiset säädöt varusteiden kanssa ja yritys näyttää rennolta. Märkäpuku päälle ja ”lämmittely” uinnille, minulle lähinnä rampin testaukseen. Hyppy synnyin kaupunkiani halkovaan jokeen ja ensiajatus…. Onpa raikasta… muutama veto kroolia, melko sameaa on vesi ja lisäksi tuntui, että kädet ja jalkaterät menevät tunnottomiksi. Suunta kohti ramppia ja kun kädet osuivat siihen, nousin pystyyn ja lähdin kapuamaan sitä… Se olikin todella helppoa. Yksi huoli vähemmän. Uudestaan lähtöpaikan tuntumaan. Siihen kerääntyi seurakavereita, otettiin yhteiskuvia ja koetin näyttää rennolta. Nauttimaanhan tänne on tultu… lähtökarsinassa hakeuduin 35 minuutin ryhmän kohdalle ja katseltiin, että onpa paljon kovia uimareita edessä tai sitten optimistisia… Pro-sarja lähti ja siitä hetken päästä me muutkin rolling-startilla. Kellosta triathlon moodi päälle ja porukan mukana kohti lähtölaituria. Laituria lähestyttäessä pieni hymy tuli siitä, kun näin muiden kanssa kisaajien hyppivän veteen, kuin luotodokumenttien pingviinit… kohta olisin myös tuolla. Laiturilla hakeuduin ihan uloimpaan kohtaan lähtövalvojan viereen. Koetin laittaa kelloa päälle, kun kuulin hänen sanovan ”Sinne sekaan vaan…” ja läpäisevän olkapäälle. Siispä kynttilähypyllä matkaan. Heti veteen molskahdettuani ja vajottuani pinnan alle tajusin, että joku voi hypätä niskaan kun ei näe samean veden takia. ”Äkkiä pintaan ” ajatus lävisti pääkopan ja pullahdin kuin korkki veden pinnalle. Kukaan ei tullut niskaan. Siitä sitten muiden perään kohti ensimmäistä poijua (jota ei kyllä näkynyt) ” Rauhallisesti vaan, nauti” toistelin itselleni ja uinti tuntui heti lähtevän mukavasti liikkeelle. Uin omasta mielestäni rauhallisesti, hengitys toimi, ei mitään ongelmia, ohittelin ihmisiä, ei tarvinnut painia kenenkään kanssa. Helppoa ja kivaa. Ensimmäisellä poijulla oli pikkisen ruuhkaa, mutta mukavasti sekin meni. ”Myötä” virtaan lasketelleessa ajattelin, että tätähän voisi tehdä koko päivän, niin helpolta se tuntui. Alavirran poijut kierrettyäni kohti ramppia ja hups käsi kosketti sitä. Ramppi ylös ja vilkaisu kelloon kauanko oli kulunut aikaa… Kello ei ollut lähtenyt päälle! En tiennyt kauanko olin nautiskellut. 

Vaihtopaikalla rauhallisesti pyörävarusteet päälle, aikaa kului mutta ei sillä väliä, en ollut tullut tänne ennätystä tekemään. Pyörä telineestä ja baanalle. Ennen moottoritielle siirtymistä joku ohittaja kehui, että onpa komea Trekki ja väritys, kiitin kohteliaasti. Keli oli mitä oli, hieman tuulinen ja kosteahko, mutta koetin pysyä suunnitelmassa energiaa tasaisin väliajoin ja juomista. Kilpailijoita meni ohi ja ihastelin heidän vauhtiaan. Ohitin itsekkin muutaman. Tsemppi kannustuksia tuli kanssa kisaajilta ja katsojilta. Matka taittui suunnitellusti, jopa pikkisen paremmin. Viimeisellä kierroksella alkoi vatsassa nipistellä ja hieman kiertää. Vettäkin tuli viimeisen lenkin kääntöpaikan jälkeen melko rankasti, ei tahtonut eteensä nähdä. Moottoriteiden välissä oli joku seurakaveri pyöränsä kanssa, mutta en saanut selvää kuka.

Pyörä-juoksu vaihtoon pääsin kuitenkin hieman suunniteltua nopeammin. Pyörä telineeseen ja Baja-majaan (onneksi oli kaksiosinen puku 😊). Majassa istuessani kuuntelin Pro sarjan miesten maalintulijoita. Toimituksiltani päästäni juoksuvarusteiden vaihtoon ja hölkkä lenkille. Aikaa oli vielä lähes neljä tuntia suoriutua hölkkä osuudesta, joten enköhän selviä ajattelin. Alku sujuikin ihan mallikkaasti, jopa yli odotusten. Linnan kohdalla oli joku ”outo” kannustusporukka juhlimassa meidän suorituksiamme 😉. Hölkkä osuus eteni mallikkaasti (kannustusta tuli kanssakisaajilta ja seurakavereita) noin puoliväliin asti, kunnes ensin pohkeissa tuntui pientä nykimistä, sitten isompaa… välillä oli laitettava kävelyksi, etteivät karmppaa kokonaan. Siinä sitä sitten raahustettiin pikkuhiljaa metri metriltä kohti maalia. Kiire oli loppunut, jos sitä nyt oli missään vaiheessa ollutkaan. Siinä oli loppuvaiheessa aikaa vaihtaa muutama sana soutuajoilta tuttujen liikenteenohjaajien kanssakin ja myös varsinkin linnan alueella olevien huoltohenkilöiden kanssa. Ja vaikka olen näitä kisailuja aikaiseminkin kokenut, niin pakko myöntää, että maalisuoralla silmäkulma kastui muustakin kuin hiestä…

Loppuajalla ei ollut väliä, mutta ennen maaliin pääsin ennen sen sulkemista 6:48:18….(15 vuotta sitten meni noin tuntia paremmin). ihan tyytyväinen kokemukseen ja eteenkin tähän matkaan Projektiin Pullia Puolikkaalle. Kiitos kaikille viime syyskuusta kanssamatkustajille, seurakaverille ja valkuille. Kivaa on ollut ja varmaan kivaa tulee olemaan…

Summasummaarum kisasta:

  ”.. olitko Pirkan pyöräilyssä?” 

”… Olin…”, vastasin… 

”.. tunnistin pohkeista…” hän vastasi… kohotin vähän kulmakarvoja 

”.. aha… kiva… kuulla, mut mut… mun pitää hakee pyörä… ” sanoin ja lähdin matalalla, mutta vetävällä askeleella pyörän hakuun.

Kehitettävää jäi siis hölkkäpuolelle ja kun sen saa kehittymään, niin kehittyy varmaan pyörä ja uintikin ehkä. Energian saantiin ja sen imeytymiseen pitkissä suorituksissa myös kehitettävä/ totuteltava, ettei menisi vatta sekaisin. Ja lopuksi, jos ei vaikka olisi ihan niin pullia kuin nyt 😊.

KIITOS KAUDESTA!