Osana kolmenkympin kriisiä 2,5v sitten tutustuin lajiin nimeltä triahtlon. Sitä ennen identifioiduin jalkapalloilijaksi, kunnes polvet ilmoittivat, että kontaktilajien aika on tullut päätökseensä. Triathlon vaikutti siinä kohtaa täysin järkevältä vaihtoehdolta: jos yhden lajin harrastaminen sattuu, niin tehdään sitten kolmea.

Valmistautuminen Turku Challenge -puolimatkan kisaan ei ollut ihan optimaalista. Juoksusta oli tullut talvella pitkä tauko, ja kesä oli kulunut enemmän reissaten ja rellestäen, kuin treeniohjelmaa noudattaen. Turun kisa oli kauden ensimmäinen starttini, joten jännitystä oli ilmassa. Vuosi sitten tein Puolassa ensimmäisen puolimatkani aikaan 5.39, ja tavoitteena nyt oli parantaa siitä edes sen verran, että voisi kotiin ajaessa todeta kehitystä tapahtuneen.

Kisaa edeltävänä yönä nukuin makoisat 11 tuntia ja vedin aamujuomaksi 0,5 litraa glögiä tankkausmielessä (glögi oli aikaa sitten vanhentunut, voisikohan tästä syyttää kisanaikaisia vatsavaivoja?). Kisapaikalla oli heti aamusta mukava nähdä tuttuja niin kilpakumppaneissa kuin kannustusjoukoissakin, ja fiilis ennen kisaa oli hyvä. Vanha kotikaupunki tuntui kotoisalta paikalta kisata.

Hyppy hyiseen ja ruskeaan Aurajokeen virkisti sopivasti, ja uinti lähti rullaamaan yllättävän sujuvasti omassa rytmissä. Löysin hyvän peesin, ja pitkästä aikaan tuntui siltä, ettei uinti ollut pelkkää selviytymistä. Vedestä nousin ylös omassa ennätysajassa.

Ensimmäinen vaihto meni suunnitelmien mukaan. Olin tyytyväinen päätökseeni vetää pitkähihainen päälle pyörälle, niin ei tarvinnut ajaessa täristä kylmästä.

Pyörä lähti kulkemaan hyvin. Vauhti oli suunniteltua parempi, olo tuntuu vahvalta, ja välillä jouduin jopa himmailemaan, jotta jalkoja jäisi juoksua varten. Sää yritti tehdä kokemuksesta vähän vähemmän hauskan, mutta onnistuin pysymään pystyssä ja samalla ottamaan suunnitellusti energiaa.

Matkan varrella näin seurakaverin rengasrikon kanssa tien laidassa. Teki mieli jäädä auttamaan, mutta päänsisäisen noin sekunnin mittaisen kamppailun jälkeen itsekkyys voitti ja paahdoin ohi. Jokaisessa radanylityksessä pelotti, että ketjut irtoaa, ja sateen alkaessa pelotti liukkaus, mutta mitään kummempia ei pyöräillessä onneksi sattunut.

Toinen vaihto sujui nopeasti, ja hetken ehdin jopa ajatella, että tästä tulee hyvä päivä.

Sitten alkoikin selviytymistaistelu, tai siis juoksu. Yleensä juoksu on mulle vahvin laji, mutta tänään se oli heikoin. Tuttu vaiva, oikean kyljen pistos, saapui paikalle jo ensimetreillä. Hidastin vauhtia, hengittelin syvään ja odotin, että kipu menisi ohi. Ei mennyt. Maha ilmoitti myös, ettei sitä kiinnostanut enää mikään energia, joten sain alas lähinnä vähän suolaa. Selkä puolestaan oli niin jäykkä, että juoksuasento muistutti enemmän ostoskärryä työntävää vanhusta kuin triathlonistia. Tässä kohtaa tuli hyvin selväksi, että yhdistelmätreenejä olin tehnyt aivan liian vähän.

Onneksi reitin varrella ollut kannustus piti fiiliksen kasassa. Koko perheeni oli katsomassa, mikä antoi paljon voimaa. Myös valmentajat ja kaverit kannustivat monessa kulmassa. Vilkuilin kelloa jatkuvasti ja laskin päässäni, kuinka kovaa pitäisi vielä juosta (ja kävellä), jotta 5.39 alittuisi. Matematiikka muuttui loppua kohden yllättävän luovaksi.

Viimeisellä kierroksella Emilia juoksi ohitseni. Yllättäen en tuntenut harmitusta tai kateutta, vaan aitoa iloa siitä, että seurakaverille tulee onnistuminen.
Loppusuora tuntui pitkältä, mutta maaliviiva tuli lopulta vastaan. Kello näytti maalissa aikaa 5.35, mikä riitti omaan ennätykseen ja ikäsarjan sijaan 9. Olin täysin puhki, kankea ja melko tyytyväinen.

Kisan jälkeen piti vielä pyöräillä 7km kotiin, vaikka siinä kohtaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa pyöräily. Hesen kautta kotiin, ja palautuminen käyntiin.

Turun Puolimatka oli mulle ennen kaikkea harjoituskisa kuukauden päässä odottavaa Tallinnan täysmatkaa varten. Ennen Tallinnaa aion levätä, uida pari pitkää treeniä ja muistuttaa kroppaa siitä, että pyöräilyn jälkeen tulisi vielä pystyä juoksemaan maraton…

Kisasta jäi monta oppia. Ensinnäkin uinti ei olekaan aina ihan kamalaa. Toiseksi juoksu voi olla yllättävän kamalaa. Kolmanneksi, vaikka valmistautuminen ei olisi täydellistä ja kroppa keksisi matkan varrella uusia tapoja protestoida, niin sitkeydellä pääsee yllättävän pitkälle.

Itsestään voisi olla ylpeä vähän useammin