Olin jo vähän turhan useinkin saanut kuulla kysymyksen ”no koska sitten triathlonia”, kun tanssiurani päättymisen jälkeen olin aloittanut uintiharrastuksen ja pyöräily sekä juoksu olivat jo osa arkea. Vastaukseni oli pitkään, että kyllä mä vielä joskus kunnes se joskus sitten koitti. Vaikka hetki tuli samana vuonna kun olin täyttänyt 30 vuotta, en silti koe poteneeni ”kolmenkympinkriisiä” vaan tämä oli ollut haaveissani jo pitkään. Tiesin että näiden kolmen lajin treenaus veisi paljon aikaa ja vasta tässä hetkessä olin valmis jättämään muut harrastukset taka-alalle.

Pikkutytöstä aikuisuuteen asti vietin aikani balettisalilla ja yleisurheilukentillä. Kilpailu oli aina osa yleisurheiluarkea, mutta tavoitteellisemman kilpaurheilun aloitin vasta tämän jälkeen. Ehdin olla mukana chertanssijoukkueessa 10 vuotta, joista puolet kului seurajoukkueen lisäksi maajoukkueessa. Arki pyöri täysin treeni- ja kisakalenterin ympärillä, mikä oli yhtä aikaa raskasta, mutta myös antoisaa kun työ tuotti tulosta. Lukuisien arvokisamitalien lisäksi näistä ajoista jäi käteen erittäin hyvä pohjakunto lajille kun lajille. Myös pyöräilyharrastus lähti käyntiin tanssikavereiden kanssa!

Treenit Triathlonklubissa aloitin kesällä 2025. Omassa tähtäimessäni oli Teisko Triathlon, mutta kesän aikana sain ihaillen sivusta seurata seurakavereiden suorituksia pidemmillä matkoilla. Kun syksyllä piti päättää mitä sitten seuraavaksi, markkinoitiin Turun kisa helppona vaihtoehtona ensikertalaiselle. Ilmoittautumisvaiheessa isoin huolenaiheeni olivat kisasuorituksille asetetut aikarajat ja huoli näistä kaikkosikin oikeastaan vasta tämän kesän treenien aikana. Valmistautuminen kisaan sujui mallikkaasti, kun onnistuin välttymään sairasteluilta ja vammoilta. Pystyin lähes täysin treenaamaan ohjelman mukaan läpi vuoden ja missattujen treenien määrä on varmaan sormilla laskettavissa. Vaikka kyseessä oli ensimmäinen puolimatkani, niin kisaviikolla minua ei suinkaan jännittänyt se ettenkö jaksaisi maaliin asti, vaan ennustettu kylmä keli ja että rengas puhkeaisi pyöräilyssä.. pari edellistä päivää olinkin aivan paniikissa harjoitellut renkaan vaihtoa kotona.

Kisa-aamuna edelleen huolehdin eniten kylmyydestä. Päätin, että puen takin pyörän selkään noustessa ja kuivat sukat oli pakattuna juoksua varten. Seurakaveri ystävällisesti lainasi vielä ennen uintistarttia minulle toisen uimalakin, kun panikoin veden lämpötilaa. Lämmittelyuinnin jälkeen huolet kuitenkin kuin huuhtoutuivat Aurajokeen. Veden lämpötilaan tottui nopeasti ja tutut treenikaverit sekä kannustusjoukot ympärillä toivat kotoisan olon.

Uintiin olin päättänyt lähteä rauhassa kun kokemusta näin pitkästä kisasuorituksesta ei ollut. Uinti menikin ehkä jopa liian nautiskellen kisafiiliksestä ja sujui mukavasti, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna olisi varmaan pitänyt ottaa vähän enemmän itsestään irti. Vedestä noustessa katsoin aikaani 37 minuuttia: ainakin alitin tunnin takarajan ja pääsin rantaan asti!

Pyöräilyyn vedin takin niskaani ja lähdin polkemaan muiden sekaan. Ensimmäiset kilometrit sähläsin kelloni kanssa ja tuntui että vasta lähempänä moottoritietä aloin keskittyä itse suoritukseen. Olin jo henkisesti osannut varautua alkukesän Pirkkala Triathlonin sprintin jälkeen, että pyöräily tulee olemaan kaikista vaikein suoritus itselle niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tälläkin kertaa tuntui että kaikki menivät parin kierroksen aikana motarilla ohitseni… tähän vielä kirsikkana kakun päälle kun viimeisellä kierroksella alkoi satamaan kaatamalla ja tuntui että tiellä ei ollut enää ketään muita siinä kaatosateessa. Polkeminen itsessään ei tuntunut kuitenkaan pahalta, koska en uskaltanut väsyttää jalkojani ennen juoksua. Seurailin myös kellostani että vauhti pysyi itselleni hyvällä tasolla eli 30km/h keskarissa ja kolme tuntiakin alittui nipin napin omaksi yllätyksekseni!

Vaihdossa nopeasti heitin märän takkini pois (joka oli ollut hyvä valinta) ja laitoin kuivat sukat ja lakin. Jäljellä oli minulle helpoin osuus. Ajatuksissa pyöri, että nyt on 3,5 kierrosta aikaa saada nämä kaikki mut ohittaneet ihmiset kiinni. Juoksu kulki hyvin ja vauhti pysyi tasaisesti samassa, mitä olin juossut puolimaratonin keväällä. Kun yleisön joukosta äitini ensimmäisen kierroksen jälkeen huusi, että olen sarjani yhdeksäntenä niin meinasi melkein itku purskahtaa: enkö ollutkaan ihan viimeinen! Tämä helpotus nosti mielialaani kummasti pyöräilyn jäljiltä. Viimeiselle juoksukierrokselle lähtiessäni kun Matias vielä vastaan tullessaan huikkasi, että Tero ja Mikko eivät ole enään kaukana edessä (johon päättäväisesti tokaisin ”otan ne kiinni!”) sain laitettua vielä ekstra vaihteen silmään. Juoksussa tsemppasi hurjasti seurakaverit matkan varrella, joilta sain vielä viimeiselläkin kierroksellakin kuulla juoksuni näyttävän kevyeltä.

Elämäni ensimmäinen puolimatka taittui aikaan 5:32 ja sijaan 8 omassa ikäryhmässä. Molemmat tulivat isoina yllätyksinä itselle, kun varovasti olin uskaltanut toivoa kuuden tunnin suoritusta. Kisa toi taas ripauksen lisää uskoa omaan tekemiseen ja todisti että kaikki treeniin käytetty aika on vienyt eteenpäin. Nähtäväksi vielä jää, mihin seuraavan kesän tavoitteet asetetaan. Varmaa on kuitenkin se, että nälkä kasvaa syödessä ja kipinä tätä lajia kohtaan on saatu isosti syttymään!