”Lähtöviivalle ei tarvitse tulla valmiina Ironmanina. Sellaiseksi tullaan maaliviivalla.”

Elisan ja Joonaksen kisaraportti Ruotsista, Ironman Kalmarista

Vuosi sitten ilmoittauduimme Ironman Kalmariin ajatuksella, että vuodessa ehtii treenata vaikka kuinka paljon. Kun kisaviikko lopulta koitti, olo ei todellakaan ollut se, että nyt ollaan valmiita. Silti 3,8 kilometriä uintia, 180 kilometriä pyöräilyä ja maraton myöhemmin meistä tuli Ironmaneja.

Varoitus! Tarina on ihan liian pitkä, en osannut typistää. Tästä siis iltalukemiseksi – niin ainakin nukahtaa nopeasti.

Osa 1: Vuosi aikaa treenata – mitä voisi mennä pieleen?

Tähän kisaan ilmoittauduttiin vuosi sitten elokuussa, koska Joonas oli haaveillut sen tekevänsä sinä vuonna, kun täyttää 40, ja Elisa heitti bensaa liekkeihin.

Ajatus oli varsin looginen: vuodessa ehtii treenata vaikka kuinka paljon.

Jonkinlaista kestävyysurheilutaustaa oli jo valmiiksi, kisoja ja olympia- sekä puolimatkoja takana, eli ihan pystymetsästä ei oltu lähdössä. Vuosi määrätietoista harjoittelua klubissa, pitkät lenkit alle ja elokuussa 2026 Kalmarissa lähtöviivalle valmiina.

Hyvä suunnitelma. Toteutus oli sitten vähän toinen.

Kun kisaviikko lopulta tuli, olo ei todellakaan ollut se, että nyt on vuosi harjoiteltu ja olemme valmiita. Pikemminkin ihmeteltiin, mihin se kokonainen vuosi oikein katosi.

Treenit olivat menneet enemmän tai vähemmän vihkoon. Kesällä sairasteltiin, oltiin lasten kanssa reissuissa ja suunniteltuja harjoituksia jäi tekemättä. Erityisesti niitä oikeasti pitkiä lenkkejä, joiden hyödyllisyyttä nyt jälkikäteen suosittelemme erittäin lämpimästi kaikille muille.

Kisaviikolla kaikki konkretisoitui yhtäkkiä. Kesken tavallisen arjen piti oikeasti pakata tavarat ja lähteä Ruotsiin tekemään täysmatkan Ironmania.

Tunnelma vaihteli jännityksestä suoranaiseen epätoivoon.

Päästäänkö me tässä kunnossa maaliin? Riittääkö edes se 16 tuntia? Kuinka hirveää tästä tulee?

Ja ehkä ikävin ajatus: Me ei olla valmiita vielä tähän.

Ympärillä oli oikean näköisiä Ironman-urheilijoita ja itsellä sellainen olo, ettei tällä treenimäärällä ole edes ansainnut paikkaansa lähtöviivalla. Olisi pitänyt harjoitella enemmän. Olisi pitänyt tehdä pidempiä pyörälenkkejä. Olisi pitänyt olla paremmassa kunnossa.

Yritettiin lähinnä keksiä positiivisia näkökulmia, joilla huijata itseämme uskomaan, että tästä voi selvitä.

Lopulta syntyi kisataktiikka joskus valmentajien suusta kuultuna:

Tästä tehdään päivän mittainen hidas eväsretki.

Ei aikatavoitetta. Ei sankaripyöräilyä. Ei kiirettä vaihdoissa. Pysähdytään huoltopisteille, käydään vessassa aina kun tarvitsee, syödään ja juodaan.

Tavoitteena yksi asia: ehjä suoritus ja maali.

Neljäs laji: syöminen

Ravitsemusta sentään suunniteltiin huolella. Täysmatkalla uinti, pyöräily ja juoksu ovat vain kolme lajia. Neljäs on syöminen, ja siinä ei haluttu improvisoida.

Laskettiin etukäteen tarvittavia hiilihydraattigrammoja ja tankattiin pari päivää niin antaumuksella, että vatsa oli jo ennen kisaa aivan ihmeissään.

Ruokaa ja karkkia meni, näin jälkikäteen arvioituna, ehkä jopa ihan helvetisti.

Kisaa edeltävänä iltana hotellin pasta partyssa keskityttiin olennaiseen: pastaa, vähän kastiketta ja kanaa. Kasvikset jätettiin suosiolla muille, ettei vatsaan tarvittu enää yhtään ylimääräistä kuitua.

Nukkumaan mentiin aikaisin ja ihme kyllä uni tuli. Molemmille kertyi ainakin kuutisen tuntia.

Kello soi neljältä. Aamupalaksi pieni leipä ja vähän kahvia – juuri sen verran, että vatsakin ymmärsi herätä.

Viideltä taksiin. Hiukset piti tietenkin laittaa niin, että kampaus kestää Ironmanin. No ei kestänyt, mutta tämä selvisi vasta myöhemmin.

Osa 2: 226 kilometriä eväsretkeä

Ensimmäiset sata metriä ja ensimmäinen mahdollinen keskeytys

Joonasta uinti ei juuri jännittänyt. Uinti oli varma laji: rauhassa kahdestaan ja eteenpäin.

Suurempi kysymys oli, miten ihmeessä kaksi ihmistä löytää toisensa merestä, kun ympärillä on tuhansia uimareita samanvärisissä lakeissa. Vaaleaa kinesioteippiä olkapäähän ja hihaan, niin erottuu massasta.

Elisalle avovesi oli eri asia. Vesi oli noin 18-asteista, eikä ennen lähtöä päässyt kunnolla totuttelemaan veteen tai kastelemaan kasvoja. Suoraan mereen ja menoksi.

Ensimmäisen 50–100 metrin aikana kylmä vesi teki tehtävänsä. Hengitys muuttui pinnalliseksi ja nopeaksi eikä krooli yksinkertaisesti onnistunut. Mitään varsinaista hätää ei ollut, mutta keho oli asiasta täysin eri mieltä.

Ajatus tuli hyvin nopeasti: Tähänkö tämä oikeasti loppuu? Sata metriä Ironmania ja peli seis? Ja miten noloa tämä nyt on?

Joonas pysyi vieressä ja muistutti hengittämään rauhassa.

Sitten muistui mieleen sääntö: veneestä, SUP-laudasta tai muusta kelluvasta saa ottaa tukea, kunhan ei etene sen avulla.

Siispä veneen viereen, pelastusrenkaasta kiinni ja hengitys alas. Alle minuutissa tilanne laukesi. Ja sitten uitiin.

Alun jälkeen koko uinti tuntui suorastaan yllättävän lyhyeltä. Reitti oli mukava, vaikka satama-altaan pohjaan näkyvä kasvillisuus ei saanut kaikilta täydellisiä tyylipisteitä.

Meduusat olivat harmittomia kavereita. Kasvit olivat pahiksia.

Matkan edetessä tuuli nosti myös aaltoja. Ihmisiä riitti ympärillä ja osumaa tuli väistämättä. Elisalla oli vielä sympaattinen tapa nousta jokaisen osuman jälkeen pintaan melkein pyytämään anteeksi, mikä ei 3 000 ihmisen uintitapahtumassa ole välttämättä tehokkain etenemistaktiikka. Mutta lopulta ranta tuli vastaan.

Uinti 1:31:45.

Se siitä ensimmäisen sadan metrin keskeytyksestä.

Pyörälle – hitaasti, rauhallisesti ja persuksia rasvaten

T1:ssä vierähti kymmenisen minuuttia. Täysin suunnitelman mukaisesti.

Ei kiirettä. Syödään, vaihdetaan varusteet ja tarkistetaan, että kaikki on kunnossa. Pyörätkin olivat ehjinä odottamassa, mikä tuntui jo itsessään pieneltä voitolta.

Sitten Öölantiin.

Tuuli oli melkoinen. Yllätys sinänsä, että merellä tuulee.

Öölannin sillalla sivutuuli tuntui korkeaprofiilisten kiekkojen kanssa sen verran voimakkaalta, ettei aeroasento enää houkutellut. Sillan korkeimmalta kohdalta alas tullessa Elisa päätyi käyttämään aerodynaamisen optimoinnin sijaan vaihtoehtoista tekniikkaa:

huutamista koko alamäen ajan.

Saarella tuulen vaikutus konkretisoitui hienosti. Toiseen suuntaan mentiin vastatuuleen noin 24 km/h. Kun suunta vaihtui, vauhtia olikin noin 37 km/h.

Sama pyörä, samat jalat, aivan eri maailma.

Öölannin pyöräreitti oli upea. Rullaavia maisemia, pieniä kyliä ja ennen kaikkea ihmisiä. Tuntui siltä, että jokainen kylä oli perustanut oman Ironman-juhlansa tien varteen. Vauvasta vaariin oltiin ulkona huutamassa, soittamassa musiikkia ja kannustamassa.

Huoltopisteillä ei myöskään kiirehditty.

Syötiin. Juotiin. Käytiin vessassa. Välillä makoiltiin hetki maassa.

Ja tietysti kalastettiin mukaan hienoja Ironman-juomapulloja kotiin. Olihan niissä hienot tutitkin.

Mantereen puolella oli vielä noin 60 kilometrin lenkki. Jalat toimivat edelleen hyvin ja pyörittely pidettiin kevyenä.

Vasta aivan viimeisillä kilometreillä vasen polvi alkoi vähän ilmoitella itsestään. Takapuoli oli myös vahvasti sitä mieltä, että kuusi ja puoli tuntia satulassa alkaa riittää. Niska oli aeroasennosta jumissa.

Tästä syntyi yksi jälkiviisaista harjoitusvinkeistämme:

Jos aiot ajaa Ironmanissa 180 kilometriä triathlonpyörällä, kannattaa ehkä joskus harjoituksissakin ajaa triathlonpyörällä yli sata kilometriä.

Emme itse tehneet näin.

Suosittelemme silti lämpimästi.

Toinen erinomainen vinkki oli vaseliini. Satulan alle oli pyyhkäisty kunnon nokare, jota lisättiin pyörän puolivälissä strategisesti kriittisille alueille.

Se oli yksi päivän parhaista päätöksistä.

Täysin vaurioitta tästäkään ei selvitty. Yhdellä kankulla ajaminen toista lepuuttaakseen johti lähinnä siihen, että lopulta molemmissa persposkissa oli jäljet.

Tätäkin olisi ehkä voinut harjoitella enemmän.

Pyöräosuus 6:45:46.

Ja sitten piti enää juosta maraton

T2:ssa vierähti taas kymmenisen minuuttia. Syötiin, vaihdettiin rauhassa ja laitettiin päähän edellisenä päivänä ostetut täysin testaamattomat lippikset.

Koska kaikkihan tietävät, ettei pitkään kilpailuun koskaan kokeilla mitään uutta.

Siksi luonnollisesti juuri niin tehtiin.

Sitten lähdettiin juoksemaan.

Ja tapahtui jotain kummallista.

Jalat olivat hyvät. Mihinkään ei satu. Olo on hyvä.

Pyörän lopussa tuntunut väsymys oli kadonnut ja juoksu lähti kevyesti PK-sykkeellä. Kello näytti jopa noin kuuden minuutin kilometrivauhtia.

Siinä kohtaa sentään löytyi sen verran järkeä, että todettiin:

Ei me nyt herranjumala tätä maratonia kutosen vauhtia juosta.

Vauhti pudotettiin noin 6:30/km:iin ja ensimmäinen noin 14 kilometrin kierros meni suorastaan mukavasti.

Kalmarin juoksureitillä tunnelma nousi vielä pyöräilyäkin korkeammalle. Koko kaupunki tuntui olevan ulkona. Oli musiikkia, kylttejä, huutoa, savukoneita, kuplakoneita ja yhdessä kohtaa ihan järjestäjän rakentama disco.

Sääkin päätti olla armollinen. Ennusteissa oli aikaisemmin peloteltu 28 asteen paahteella, mutta päivä jäi pilvien ansiosta noin 22 asteeseen.

Se oli meille valtava helpotus.

Jokainen huoltopiste käveltiin alusta asti.

Maurtenia. Vettä. Elektrolyyttiä. Sipsejä.

Ja päivän kulinaristinen löytö: sitruunapala suolalla.

Se oli vähän kuin tequila ilman tequilaa. Yllättävän hyvää. Muistutti pirskeistä ennen tätä hullua harrastusta.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen Joonaksen jalat alkoivat väsyä. Ei mitään yksittäistä kipua eikä hengitys ollut ongelma. Jalat vain alkoivat olla käytetyt.

Siinä kohtaa strategia yksinkertaistui.

“Nyt seuraat mua. Tämä tehdään. Ei ole vaihtoehtoja.”

Ja Joonas seurasi.

Toinen kierros oli jo aivan eri eläin kuin ensimmäinen. Neljäntoista kilometrin kierros on pitkä silloin, kun tietää, että sen jälkeen pitää tehdä vielä yksi samanlainen.

Silti se saatiin taisteltua.

Sitten alkoi kolmas kierros.

Ja silloin täysmatka viimeistään ilmoitti olemassaolostaan myös Elisalle.

Jalat eivät varsinaisesti sattuneet. Ei tullut kramppeja eikä kylkipistoksia. Vatsakin käyttäytyi hämmästyttävän hyvin; pienet oudot tuntemukset poistuivat yleensä varsin käytännöllisesti piereskelemällä.

Mutta jaloissa oli valtava, laaja-alainen pakotus. Vähän kuin liian voimakas venytys yhdistettynä siihen tunteeseen, kun on kävellyt koko päivän ja haluaa vain päästä makaamaan – paitsi moninkertaisena.

Koko keho alkoi sanoa:

Nyt riittää.

Keskeyttäminen ei silti käynyt kummallakaan varsinaisesti mielessä. Aikaa oli. Vaikka kävellen päästäisiin maaliin.

Mutta viimeinen kierros ei enää ollut sitä alkuillan iloista eväsretkeä.

Se oli puskemista.

Mitä tehdään, kun pää ei enää halua?

Silloin käyttöön tulivat kaikki pienet keinot.

Tiinan ja Annin valmennuksesta tutut ohjeet pyörivät päässä: ryhti. Hengitys kunnolla palleaan asti. Rentous. Eteenpäin.

Joonasta auttoi se, että edessä oli ihminen, jota seurata.

Elisalla käytössä oli vähän erikoisempi menetelmä: oma urheiluselostus.

”Täältä se Elisa tulee. Nyt se juoksee kannustusjoukkojen ohi. Yleisö hurraa. Ryhti suoraksi. Ja taas mennään.”

Välillä laskettiin prosentteja.

Kun aivot ovat olleet liikkeessä yli kaksitoista tuntia, yksinkertaisestakin päässälaskusta tulee yllättävän pitkä projekti. Mutta siinä on etunsa: kun vihdoin saat laskettua, kuinka monta prosenttia matkasta on jäljellä, oletkin huomaamatta puoli kilometriä lähempänä maalia.

Ravitsemussuunnitelmasta pidettiin kiinni. Se osoittautui ehkä yhdeksi päivän tärkeimmistä asioista.

Juoksussa pieni ravitsemusmuutos, eli omat Jollokset jäivät lopulta pois, koska ei jaksettu kantaa ja aikaisemminkin kokeillut Maurtenin geelit sopivat vatsalle erinomaisesti. Mukana kulki myös pieni lääkevarasto, ja Rennie sekä Gaviscon osoittautuivat loppupäivästä hyödyllisiksi.

Niiden kanssa kuitenkin kannattaa hörpätä vettä, jos suu on täysin kuiva. Joonaksen mielestä valkoinen kuiva jauho suussa 24 km kohdalla ei tunnu kauhean kivalta.

Täysmatkalla improvisointi on huono ravitsemusstrategia. Kun pää ei enää oikein laske prosenttejakaan, ei siellä kannata alkaa keksiä energiantarvettaan uudelleen.

Seuraavan kerran kun tullaan tähän, mennään maaliin

Kun toiseksi viimeisen kerran juostiin maalialueen ohi, ajatus muuttui.

Seuraavan kerran kun tullaan tähän, me mennään maaliin.

Jossain viimeisillä kilometreillä alkoi jo ymmärtää, että tämä todella tapahtuu.

Tässä kohtaa mielessä ei enää pyörinyt wattimäärä tai kilometrivauhti.

Miksi tätä tehdään? Kenelle? Mitä tällä oikein yritetään todistaa?

Ja ehkä vastaus oli lopulta aika yksinkertainen.

Itselle.

Oli valtava ylpeys toisesta ja itsestä. Vuosi aikaisemmin oli ilmoittauduttu johonkin, mikä tuntui kaukaiselta ja vähän hullulta.

Nyt oltiin tekemässä sitä oikeasti.

Kun viimeisen kerran kierrettiin tornin ympäri ja maalisuora tuli näkyviin, tunteet tulivat molemmilla pintaan.

Sitten päästiin soittamaan kelloa.

Ja itkuhan siinä tuli.

Kokonaisaika 14:01:14.

Nyt me oltiin Ironmaneja.

Osa 3: Ei enää ikinä. Paitsi ehkä.

Kisan viimeisillä kilometreillä mielipide täysmatkan triathlonista oli varsin yksiselitteinen:

Tämä on aivan hirveää. Miksi kukaan tekee itselleen tällaista? Ei enää koskaan. Kalmarissa ei ainakaan enää ikinä.

Hotellille päästyä alkoi tuntua siltä, että taloudessa olisi pian myynnissä kaksi erittäin hyväkuntoista triathlonpyörää.

Loppuvaihe oli ollut silkkaa helvettiä.

Ei siksi, että olisi ollut jokin vamma tai yksittäinen sietämätön kipu. Vaan siksi, että yli puolen vuorokauden liikkumisen jälkeen jokainen solu tuntui pyytävän lopettamaan.

Ja silti piti käskeä itseään liikkeelle.

Uudestaan.

Ja uudestaan.

Sitten tuli seuraava aamu.

Hotellissa herätessä elämä ei tuntunutkaan enää niin kamalalta. Ilo alkoi palailla kasvoille. Pyörien myynti-ilmoituksia ei ainakaan vielä ole julkaistu.

Ja nyt kokemusta vähän kauempaa katsoessa tästä jäi ennen kaikkea aivan hirvittävän hyvä fiilis.

Kalmarille on helppo ymmärtää kaikki kehut. Pyöräreitti on upea, juoksureitti vielä upeampi ja koko kaupunki tekee tapahtumasta jotain aivan erityistä.

Tuhannet urheilijat, meri, Öölanti, kylien kannustusjoukot ja illalla täynnä ihmisiä oleva Kalmar tekevät päivästä paljon enemmän kuin pelkän kilpailun.

Samalla opimme jotain olennaista.

Täysmatka ei tunnu kahdelta puolimatkalta.

Matkat ovat kaksinkertaiset, mutta jossain pitkän päivän loppupuolella yhtälöön tulee jotain aivan muuta. Lihasten ja hengityselimistön lisäksi koetukselle joutuvat hermosto, pää, vatsa, niska, takapuoli ja kyky jatkaa silloin, kun jatkaminen ei enää huvita vähääkään.

Sisulla voi paikata yllättävän paljon.

Mutta seuraavalle täysmatkalle – jos sellainen joskus aivan teoreettisesti tulisi – ottaisimme mieluummin mukaan myös riittävän määrän harjoitustunteja.

Pitkät lenkit eivät näemmä ole valmentajien keksimää kiusantekoa.

Myös neljäs laji, ravitsemus, osoitti arvonsa. Kun energiasuunnitelma oli tehty etukäteen ja siitä pidettiin kiinni, 14 tunnin päivästä selvittiin ilman varsinaista energiakatastrofia, kramppeja tai isoa vatsakriisiä.

Ja vielä yksi tärkeä havainto:

Tampereen Triathlonklubin trisuitista näköjään ruskettuu läpi.

Sen tietää nyt muun muassa selkään ilmestyneistä rintaliivien rajoista. Kun tähän yhdistetään shortsien, kompressiosäärystimien ja muun varustuksen jättämät raidat, lopputulos on erityisen näyttävä ihmiselle, joka tykkää käyttää mekkoja.

Mutta ehkä juuri sellainen tämän reissun kuuluukin olla.

Hiukset repsottivat. Persuksissa on nirhaumia. Niska on jumissa. Rusketusraidat ovat käsittämättömät.

Edellisenä iltana vannottiin, ettei tätä tehdä enää koskaan.

Mutta me uitiin 3,8 kilometriä, pyöräiltiin 180 kilometriä ja juostiin maraton.

Ja kun ei oltu varmoja, oltiinko ansaittu paikka lähtöviivalla, saatiin siihenkin vastaus.

”Lähtöviivalle ei tarvitse tulla valmiina Ironmanina. Sellaiseksi tullaan maaliviivalla.”

Ehkä me sittenkin joudutaan myöntämään, ettei se slogan ole aivan pelkkää markkinointia. Anything is possible.

Treenaa pitkiä. Suunnittele ravitsemus. Kunnioita matkaa. Luota itseesi. Sovita päivän kuntoon vauhti. Ole itsellesi armollinen.